Mistä kaikki alkoi?
Niin, mistäköhän kaikki alkoi.
Olin n. vuoden, kun isäni ja äitini jättivät minut isovanhempieni hellään hoivaan, lähteäkseen itse hieman juhlimaan. Minä, juuri kävelemään opettelevana taaperona taisin olla toista mieltä vanhempien vapaaillasta, koska muutaman tunnin sisällä kaaduin patteria päin. Olen syntynyt vuonna 1984, joten siihen maailman aikaan ei soiteltu kännyköihin, vaan pappani lähti käväisemään paikallisessa, josta tavoitti vanhempani. Sairaala-reissuhan siitä tuli, minulta aukesi nenä. Nenässä lepattava palkkeenkieli liimattiin. Kukaan ei kuollut, luita ei murtunut. Hevosenkengänmuotoinen arpi jäi.
Viisi-kuusi-vuotiaana keinuin kerrostalomme pihan pihakeinuissa. Siihen maailman aikaan ei tiedetty vielä eu-luokittelusta tai turvahiekasta, vaan keinun alla oli betonilaatta. Keinussa mikään ei ollut niin hienoa, kuin keinua pää alaspäin. Vauhdin hurmaa ja kaikki oli väärinpäin, MAHTAVAA! Sisälle mentyäni, epäonnekseni huomasin naamani olevan veressä. Peili todisti, miten betonilaatta oli polttanut otsalohkoni verille asti. Itkuhan siinä tuli, mutta kukaan ei kuollut, eikä luita murtunut. Arpi jäi muistoksi.
7-vuotiaana koitti ensimmäinen koulupäivä. Innosta puhkuen, uudet purkkarit jalassa, vaaleanpunainen pelleneule päällä kävelin äitini käsipuolessa kouluun. Oli se kyllä jännittävää! Uusia kavereita ja iso piha missä leikkiä! Tunnin koulussa olon jälkeen, ihmettelin reppu selässä koulun portilla, miksei äitini ole vastassa. Reippaana tyttönä kuitenkin muistin reitin ja päätin kävellä yksin kotiin. Matka oli hieman pitkä ja autoteitäkin oli ylitettävänä, mutta onnistuin hyvin. Pääsin perille ehjin nahoin. Äitini löytyi kotoa suuren ihmetyksen kera – Mitä sinä siinä teet? Tulitko yksin? Miksi olet kotona? Pienen keskustelun jälkeen, minulle selvisi että, jos opettaja sanoo ”saa mennä”, se ei tarkoita kotiinlähtemistä, vaan välituntia! Äitini soitti kouluun, kertoakseen että lapsi on turvallisesti tullut kotiin. Kukaan ei tässäkään tilanteessa kuollut eikä luita murtunut.
Niin, että tästä se kaikki sitten varmaan alkoi. Olen aina ollut sählä. Nyt, aina ja ikuisesti. Mars ja Venus ovat varmasti olleet minulle epäsuotuisessa asennossa kun synnyin. Kaikki ovat tottuneet, että Kridelle sattuu ja tapahtuu. Mutta, kukaan ei tosiaan koskaan ole kuollut (minun toimieni johdosta) ja ihme ja kumma, luita ei tosiaan ole koskaan murtunut.
Jokaisella meillä on piilevät kykymme. 😉
Toisilla ne kyvyt vaan taitaa olla fiksumpia kuin mulla 😀