Menin tunnustamaan ystävälleni, että viihdyn nykyään paljon peilin edessä. Ja illalla tuli morkkis. ”Miksi mä menin paljastamaan tuon!? Mitäköhän se minusta nyt ajattelee?”
Yläasteella, äitini osti minulle ihanan keltaisen toppaliivin. Silloin ei käytetty sanontoja ”omg, ihq”, mutta jos olisi käytetty, niin nuo olisivat olleet ne fiilarit. Olin siis ihan intsinä tuosta toppaliivistä. Astelin kouluun ihanan uutukaiseni kanssa ja kuulin sanat ”mitä pääsiäistipu?”. Toppaliiviä ei enää koulussa käytetty. Samoin kävi mun ristikorviksille, joiden käytön takia ”Jeesustelin” ja olin ”tullut uskoon”. Ja nämä kommentit tulivat silloiselta ”kaveri”piiriltä. Nykyään onneksi mun lähipiiri koostuu ihmisistä, joita mun ei tarvii miellyttää ja saan sanoa suuni puhtaaksi ja pukeutua kuten haluan. Se hyvä puoli aikuisuudessakin on!
Pojat ei oo koskaan mun perässä juosseet. Mä olen aina ollut se hauska likkakaveri, jonka kanssa on kiva tehdä juttuja, nauraa, mutta siihen se aina jäi. ”Oot kiva kaverina, mutta…” Ehkä siksi olikin niin OMG IHQ kun 14-vuotiaana, 18v. miehenalku minusta kiinnostui, ja halusi seurustella. Halusin niin kovasti olla cool, että henkinen ja fyysinen väkivalta tässä suhteessa oli sallittavaa 4 vuoden ajan. Ja silloin olin tietty niin besti, koska mun äijällä oli ikää hommata kavereille viinaa ja antoi paikan jossa saivat nauttia näitä väkijuomia. Voi elämä kun ajattelen itseäni 15-vuotiaana bileiden emännäksi. MIKSI SILLOIN EI KUKAAN SANONUT MITÄ OIKEASTI AJATTELIVAT?
Koko elämääni on seurannut ajatus ”mitäköhän muut ajattelee”. Kaikessa toiminnassani ja sanomisissani olen varonut sitä että, ”mitä muut ajattelevat”. Sanomattakin on selvää, ettei sellainen toiminta pitkälle kanna. Jos aina tekee asioita siksi, että muut ovat tyytyväisiä, miten käy sun itsesi. Koska sä viimeksi teit jotain ihan vain itsesi takia?
Miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Miksi kehut on vaikea ottaa vastaan ja miksi itsekehu on pahasta? En tiedä. Suomalaiset on jöröjä. Ehkä siksi. Mutta mäpä oonkin hitusen oppinut rakastamaan itseäni ja olemaan tyytyväinen ja armollinen. Tykkään nykyisestä itsestäni ja olen itseeni tyytyväinen. Kehut tuntuvat kivalta ja totta kai ne hivelevät itsetuntoani ja otan ne ilolla vastaan. Oonhan mä oikeasti tehnyt työtä ollakseni tällainen. Ja vaikka miten nytkin pääni sanoo että ”on vissiin Kridelle noussut kehut hattuun”, ni aion julkaista tämän. Olkoot sitten ne kehut vaikka siellä hatussa ja kusta päässä vaikka 3 litraa, i don’t care!
Ystäväni ei muuten ajatellut mitään. Sanoi, että jos huomaa mun kaupungilla peilalevan itseäni näyteikkunoissa niin puuttuu sitten asiaan. Enkä mä kyllä usko että se ois silloinkaan tosissaan.
-Kride-
Taas sai sunnuntaina katsella someen lisättyjä kuvia kukista. Kuka oli saanut kultsimussukalta ruusuja ja kuka lutuiselta hanibööltä tulppaaneja. Jep, se oli naistenpäivä. Naistenpäivä, jolloin naiset kisaavat somessa, kenen uros on mahtavin ja muisti ko. päivän. Kuka oli jopa niin hyvä että, muisti kukkasin. ”On se JariMatti sit niiiiin ihana!”
Mä en muistaakseni ole yhtenäkään naistenpäivänä saanut kukkia. En siis ainakaan muista. Sitä vastoin esim. nyt naistenpäivänä muisti mieheni minua 3 hupparilla. Pähkäilin vetoketjunvaihtoa vanhaan, samalla hinnalla sai uuden hupparin. Stadiumilla sattui olemaan tarjous ota 3, maksa 2 ja niin mieheni tilasi minulle vaatetta. Tilauksen kuitattuaan huikkasi vain ”Tää on sit sun naistenpäivä lahja”. Ahaa, en olisi muistanut että kyseinen päivä olisi edes tulossa. Ja tänään Kusti polki ja mun vaatekaappia komistaa uudet paidat. Niin että Martat, te kun heitätte ne teidän lakastuneet neilikat roskiin, mä heitän paidan pesuun ja otan kaapista uuden. Eiks mun JariMatti vasta mahtava ookkin!? Hitto, pitäiskö kuvauttaa paidat ja lisätä ne muidenkin ihailtavaksi….Njääh, en jaksa. Eiköhän se riitä että minä tiedän, että minua on muistettu.
-Kride
Huhhahei. Viimeksi näyn päivittäneen blogiani tammikuussa!? Miten se aika niin vierähti. No siten se vierähti, että salia tuli kuluttettua niin paljon, että jäin helmikuun tavoitteestani 300g. Noh, onneksi isäni on kelpo mies, maksoi hän minulle vetoni. Vaikka mieheni mielestä se oli väärin. Liian rehti mies mulla, selvästikkin!
Nyt ollaan sitten vietetty sairastupaa. Mies oli viime viikon poissa töistä. Minä luovutin sunnuntaina. Esikoisen lukemat lähenevät 39 vaikka lääkitys on kunnossa ja kuopuksenkin mittariluvut ovat lähteneet nousuun. Lehden mukaan koko Suomi sairastaa flunssaa. Ainoa toiveeni nyt on että, kun me sairastamme tämän flunssan, niin voisiko se jo perinteeksi muodostunut jokavuotinen noro, jättää meidät tällä kertaa rauhaan. KIITOS JO ETUKÄTEEN! Mikään ei ole hirvittävämpää yhden wc:n taloudessa, kuin se että 4 ihmistä oksentaa ja paskoo samaan aikaan. Enpä miettinyt tuota, kun mieheni jankutti talo-ostoksilla että kyllä pitäisi kaksi vessaa olla. Niin. Myöhäistä se nyt on itkeä, kun paskat on jo housuissa. Kahtena vuonna peräkkäin! Mikäli joskus saamme haaveitamme eteenpäin ja pääsemme rakentamaan, tehdään kaikille oma vessa! No, tai ainakin se kaksi.
Salille ei ole siis viikkoon päästy. Yli viikkoon itseasiassa. Ja se korpeaa. Tuntuu että kiloja on tullut takaisin ja käyn vähän väliä peilin edessä löllyttelemässä vatsaläskejäni…Mukava harrastus tuo vatsaläskien löllytys. Siinä voi samalla hyräillä jotain tunnaria. Esim. Jukka pojan ”pläski”, leevien ”sopivasti lihava” tai mitä muita noita mukavia lauluja nyt onkaan….
Joo, mutta. Sairastuvan lapset hiljenivät, joten mulla on sitä niin sanottua ”omaa aikaa” joten taidan kipaista tuonne peilin eteen harrastamaan. Mukavaa viikonalkua kaikille!
-Kride
Tuossa aamulla, kun jonotin mummojen ja pappojen kanssa paikalliseen ruokakauppaan (minä lämpimässä autossa, vanhukset hytisten -10 asteen pakkasessa ovien edessä) radiosta tuli Sannin ”Me ei olla enää me”- kipale ja se sai minut mietteliääksi. Kävin aikalailla 10 minuutissa läpi koko parisuhde-historiani ja tulin iloiseksi. Minulla on kyllä niin hyvä mies!
Voitaisiin hieman kerrata faktoja. Mikäli joku on nähnyt Seth Rogenin ja Katherine Heiglin tähdittämän elokuvan ”Paksuna”, voin suoraan sanoa että nyt tiedätte faktat. Tosin sillä erolla, että esikoinen ei saanut alkuaan kostean baari-illan päätteeksi tuntemattoman seurassa, vaan kyse oli tutusta ihmisestä, ja emme olleet ensimmäistä kertaa ns. ”pappia kyydissä”- mikäli ymmärrätte yskän. Mutta loppu elokuva pitää täysin paikkansa. Raskaaksi tulin, miestä kiinnosti enempi ”äijä”-meininki, sitten hän tajusi tilanteen ja yritti tosissaan, rakastuttiin ja lyötiin hynttyyt yhteen. Mikäli olet miettinyt tämän elokuvan kohdalla, että mahtoivatko he pysyä yhdessä, niin voin kertoa että mahtoivat! Tuli toinenkin lapsi ja kohta on 5 vuotta yhteiseloa takana. Kerrankin voin sanoa että, elämäni on kuin elokuvaa.
Mutta niin, takaisin astialle. Pitkiä parisuhteita takana mulla on 3. Jokainen alkanut ihanalla ihastumisella ja rakastumisella ja loppu onkin sitten täyttä paskaa. Kuka löi, kuka potki, kuka kuristi ja kuritti. Kuka halveksi sanallisesti ja ivasi. Kenen kanssa suhde alkoi jo heti valheilla…Olishan noita fraaseja, mutta mua ei huvita miettiä niitä sen enempiä. Jokaiselle tajusin näyttää takavaloja sitten vuosien saatossa, mutta tajusin kuitenkin. Niin, ne suhteet alkoi ”normaalisti” ja kaikki meni pieleen. Jos taas toisaalta mun ja ”Sethin” alulle oltais annettu kertoimet, olisi moni veikannut häviötä, mutta toisin kävi. Voitto tuli kirkkaasti. Ja voittoputki senkun jatkuu.
Ukkoni saattaa katsoa mua kieroon, kun kysyn papereita täyttäessäni kotikuntaani (No hei, on hieman hämäävää kun ensin kysytään postitoimipaikkaa ja sitten kuntaa!) tai kun tosiaan posti tuo mulle turhaa krääsää. Se vastaa mulle aina kun kyselen tyhmiä, kuten ”onko Serbia maa vai kaupunki?”, tai kun kysyn miljoonan kerran että ”mikä se paitsio taas olikaan?” (Enkä mä edelleenkään ymmärrä sitä, mutta silti mä saan käydä katsomassa lätkää ja kannustaa ihan hulluna) Mutta ikinä, I-K-I–N-Ä, se ei ole kättään mua kohtaan nostanut (paitsi vilkuttaessaan töihin lähtiessään) halveksinut, tai ivannut. Okei, heitämme toisillemme sarkastista läppää, mutta sekin on leikkimielistä emmekä koskaan mene henkilökohtaisuuksiin. Se rakastaa mua. Rakastaa tällaista hölmöä ja tyhmää juuri sellaisena kuin mä olen. Se ei yritä muuttaa mua, vaan hyväksyy mun kaikki oikkuni. Me arvostamme toisiamme! Mun mielestä se on aika mahtavaa!
Tärkeintä ei siis ole lähtökohdat, vaan se miten siitä eteenpäin jatketaan ja miten sitä elämää rakennetaan. Lauantaina saamme taas rakentaa keskinäistä parisuhdettamme, kun yllätin mieheni jäkislipuilla ja hommasin lapset yökylään. Mä pääsen taas miettimään sitä paitsiota. Ja mieheni pääsee häpeämään avokkiaan;
”MITÄ, mistä muka jäähy tuli? PUUSILMÄ TUOMARI…NUIJANUIJANUI……..
– SHHHHHHHHhhhhhhh Kultaseni, tuomari nosti kätensä paitsion merkiksi, kukaan ei saanut jäähyä”
-Kride-
Niinhän siinä kävi, että some(facebook)-lakko loppui. Kohtasin olevinaan niin suuren vääryyden, että se piti kailottaa koko maailmalle. No, okei, ehkei koko maailmalle, ”kavereita” kun taitaa olla vajaat 200 kipaletta. Tosin, nyt tiedostan miten paljon tuo kännykkä oli kädessä, joten yritän olla palaamatta entiseen. En siis kestänyt koko kuukautta. FAIL!
Some-lakon aikana tuli sitten muu ”pakkomielle”. Tavaroiden tilaus. Nyt jo postilaatikosta on tipahtanut 2 lompakkoa (Toinen on pelkille korteille) ja matkalla ovat vielä laukku, huppari, 2 kelloa (samanlaiset, mutta eriväriset. Matsaavat sit hei mun vaatteisiin) ja 4 paria korviksia. Kiitos ebay, että teit some-lakostani siedettävää! Fitnestukku muisti minua myös 70e:n edestä vitamiineilla ja proteiinijauheilla. HEI HALOO!! Oot käyny salilla 2 viikkoa ahkerasti ja muija on heti tilaamassa bodari-tuotteita. Todennäköisesti myyn niitä kuukauden päästä facen kirppiksellä, halvalla ja kerran maisteltuina. On se sit vaan hienoa olla impulsiivinen nainen! Ei mitään järkeä kun sekaan vaan!!
Kyllä se niin vaan on, että taidan jatkossa pysyä maltilla somen ihmeellisessä maailmassa. Tulee halvemmaksi lukea ”kuka on käynyt kaupassa, missä on kuinkakin paljon pakkasta/lunta ja kuka reenaa ahkeraan”, kuin se että mä haahuilen noilla ostosaiteilla.
Ja jos ette muuten tienneet, niin play-kaupassa on ilmainen ebay-sovellus. Helppoa ja näppärää, voi vaikka keskellä yötä peiton alla kurkkia sitä mahtavaa tarjontaa ja tilailla 😉 Onneksi Prisma (ja perässä cittari ja lidl) halpuuttivat hintojaan, niin ei ihan konkkaan mennä ja lapsetkin saavat muutakin kuin näkkileipää ja vettä.
-Kride-
Jihaa, ensimmäinen välietappi saavutettu. -5kg. Viime vuonnahan mä onnistuin tämänkin mokaamaan, saaden painon tippumaan -8kg ja sitten mukava nousu, +11kg. Ja ei, en alkanut odottamaan vauvaa. Aloitin tyroksiini-lääkityksen, joka kyllä lopetettiin sitten tuossa 4kk:tta sitten. Mutta en mä voi ainoastaan sitä lääkettä syyttää. Jos syö ja juo mitä huvittaa, eikä harrasta liikuntaa, on vaarana että paino E-H-K-Ä nousee.
Joo, mut nyt uudella draivilla eteenpäin ja kantapään kautta oppineena. Elokuussa -14, paino huiteli jo mukavasti 82kg lukemissa :-0 Huhhuh. Se on kuulkaas aikast pali tämsel 163cm matamimimmil! Plussapallo, sen musta ois saanu, jos käyttäisin oranssia. Joulukuussa -14 vaaka näytti 80kg ja isäni heitti haasteen. Tammikuun 17pvä pitäisi vaa’an näyttää 75kg ja tilille ropisi euroja. Lisäkiloista tulisi lisäeuroja. HELPPO HOMMA! Täst mä vähän käyn pumpissa, juon enempi vettä ja puff! – Painan 70kg, vähemmän kuin veto edes vaatii!!
No, eihän se ihan niin mennyt. Joulukuussa syötiin possua, juotiin glögiä. Ei silloin jaksa vyörytä salille. Joten, tiukoille meni, 17.pvä vaaka näytti 74,8kg. Pääsin siis tavoitteeseen juuri ja juuri. Iloinen ja onnellinen olotila!
Isäni on melko pelimies ja heitti uuden haasteen; Tupla tai kuitti. Helmikuun 28.päivä, vaa’an tulee näyttää 72kg ja tilille rapsahtaa tuplamäärä euroja. Siinä on jo haastetta! Viime vuonna pääsin puolessa vuodessa noihin lukuihin. Help! No, ei tässä rahan perässä olla, se tuo vaan jännitystä peliin. Ei kuitenkaan mistään ”suurin pudottaja” – summista ole kyse. Ihan satasella isäukko selviää.
Että eteenpäin, sanoi läski salilla. Näillä mennään!
-Kride-
Aah, sain raahattua itseni aamusalille tänään! Kello tosin oli 05.00 herättämässä ja minä nousin vasta kuuden jälkeen, mutta lähdin ja menin! Suomalaisella sisulla prkl!!! Tämä oli jo toinen kerta elämäni aikana, kun saan raahattua itseni salille aamulla. Silloin kun kaikki muut vielä nukkuu. Tästä tempauksesta tulikin aasinsilta peliin ”Mä en ole koskaan…”, joka taisi tulla kuuluisaksi ”Levottomat”-elokuvasta, josta on muuten varmaan 15vuotta jo aikaa, kun se ilmestyi!? Joten ajattelin kertoa mitä minä pelissä EN voisi kertoa totuutena.
MINÄ EN OLE KOSKAAN,
– Miettinyt Trivial pursuitissa Dannyn taisteluparia ja vastannut väärin.(Juu,enpä. Painiskelin Armi Aavikon ja Armi Kuusikon välillä. Vastasin Aavikko ja se oli väärin. Kuusikkokin olisi mennyt metsään, koska sukunimihän on Kuusela)
– Päästänyt hiljaista haisevaa hiihtäjää ja syyttänyt jotakuta muuta. (Jep. Olimme töissä, koko tehdas haisi mädälle munalle. Minä siinä muiden seassa ihmettelin että kuka kele on näin törkeä!…..No, se olin minä. Voin myöntää jo näin 10v. jälkeen)
– Keksinyt tyhmiä vitsejä ja nauranut niille. ( No, siis. Tämä pitää osittain paikkansa, minusta ne ei ole tyhmiä. Uusimman vitsini lähetin seiskaan, mutta eihän sitä julkaistu. Tai ainakaan minulle ei siitä ilmoitettu. ”Miksi Räikkösen lapsi ei uskaltanut käydä varikolla vessassa? – Koska Valtteri oli pottas. ….Ei muka ollut hyvä vai?)
Aivoni ovat ilmeisesti vielä Bullmentula-moodilla, koska ajatus katkesi kuin seinään. No, jatketaan joskus uudelleen. Sillä välin SINÄ voisit kertoa mitä sinä et ole koskaan…….
-Kride-
Facebookittoman tammikuun lisäksi lupailin itselleni viettäväni tipattoman. Ei sillä, että alkoholin juomiseeni pitäisi puuttua rankalla kädellä, mutta turha viinin lipitys ja ne pakolliset saunakaljat saavat nyt jäädä hetkeksi. Jos vaikka painokin hieman putoaisi!
Mutta tosiaan. Tuli mieleeni hauska tapaus yli kymmenen vuoden takaa. Ja tietysti siihen liittyy alkoholi.
Nuorena, 19-vuotiaana sinkkuna, tuli juostua noissa baareissa enemmän kuin laki salli. Yleisimmin miesten perässä siellä oltiin, kuten tälläkin kertaa. Minulla oli ollut yöllistä peliä erään nuoren pojanklopin kanssa, ei mitään vakavaa, mutta ”hädässä” aina tunsimme toisemme ja autoimme.
Olimme siinä sitten erään illan aikana viestitelleet puolin ja toisin mutta tällä kertaa minulla ei käynyt flaksi. Pojankloppi ei jaksannut vaivautua baariin asti. Tyttöjen kanssa päätimme kuitenkin lähteä paikalliseen menomestaan, pitihän sitä nyt lauantai-iltana ulos päästä! Täydet tällingit naamalla painelimme discovalojen loisteessa sisälle baariin, ja mitä mun silmät näkee – Pojankloppi istuu baaritiskillä, seuranaan viehkeä tyttönen. Mustasukka nosti päätään ja otti päähän armottomasti. Hienon leidin tavoin en antanut tämän kuitenkaan näkyä, vaan olin kuin en olisikaan. Tilasin juomaa ja menin pöytään istumaan.
Iltahan siinä pilalle meni. Istuin pöydässä ja väijyin paria kuin tiikeri saalistaan. Punoin juonia. Olen ehkä nähnyt liikaa elokuvia, koska ainut juoni mikä minulle tuli mieleen, oli juomien kaataminen klopin päälle. Ja ei kun tuumasta toimeen.
Kävelin baaritiskille ja tilasin veden. Tarjoilija kyseli tarvitaanko jäitä, johon vastasin kieltävästi. Juoman saatuani myhäilin mielessäni juoksevaa pätkää, jossa kaadan vedet klopin niskaan ja kävelen pois tyylikkäästi, klopin jäädessä kuivattelemaan vaatteitaan. No, minä olen minä ja elämäni ei ole kuin elokuvaa, joten siitä seurasi seuraavaa.
Kloppi ja neitonen kuiskuttelivat tiskillä, kun lähestyin heitä varmoin askelin. Nojauduin klopin suuntaan ja kuiskasin korvaan hyvät illanjatko-toivotukset. Ja kaadoin vedet päälle. Siinä vaiheessa kun minun piti kävellä tyylikkäästi pois, kloppi huitaisikin minua vaistomaisesti kädellä, minun horjahtaen baarijakkaroiden suuntaan. Ikävä kyllä jakkarat eivät olleet pultattu kiinni, eikä niistä saanut tukea vaan minä sukelsin jakkaroiden seuraksi lattialle jossa oli sylkeä, kaljaa, tupakannatsoja (ja kaikkea muuta todella ”eksoottista). ”Ei sattunut,kukaan ei nähnyt, äkkiä ylös”- reaktio, keräsin itseni ja kävelin baarista ulos.Haukkailin hetken happea ja kelailin tapahtunutta. KYLLÄ NOLOTTI! Vielä seuraavalla viikollakin toivoin, että maa nielisi minut. Ystävät kyllä taputtelivat selkään ja sanoivat klopin ilmeen olleen näkemisen arvoinen, mutta itse teko ei ole ollut koskaan enää uusimisen arvoinen. Olen siitä lähtien nauttinut veteni sisäisesti, kuten ehkä kannattaakin.
Joten, jos joskus joudut vastaavanlaiseen tilanteeseen, selvitä pakoreittisi tarkoin ja mieti kaikki skenaariot valmiiksi, ettei tarvitse itse hävetä silmiä päästä! ”Vesi paras voitehista” ja silleen.
-Kride-
Niin, mistäköhän kaikki alkoi.
Olin n. vuoden, kun isäni ja äitini jättivät minut isovanhempieni hellään hoivaan, lähteäkseen itse hieman juhlimaan. Minä, juuri kävelemään opettelevana taaperona taisin olla toista mieltä vanhempien vapaaillasta, koska muutaman tunnin sisällä kaaduin patteria päin. Olen syntynyt vuonna 1984, joten siihen maailman aikaan ei soiteltu kännyköihin, vaan pappani lähti käväisemään paikallisessa, josta tavoitti vanhempani. Sairaala-reissuhan siitä tuli, minulta aukesi nenä. Nenässä lepattava palkkeenkieli liimattiin. Kukaan ei kuollut, luita ei murtunut. Hevosenkengänmuotoinen arpi jäi.
Viisi-kuusi-vuotiaana keinuin kerrostalomme pihan pihakeinuissa. Siihen maailman aikaan ei tiedetty vielä eu-luokittelusta tai turvahiekasta, vaan keinun alla oli betonilaatta. Keinussa mikään ei ollut niin hienoa, kuin keinua pää alaspäin. Vauhdin hurmaa ja kaikki oli väärinpäin, MAHTAVAA! Sisälle mentyäni, epäonnekseni huomasin naamani olevan veressä. Peili todisti, miten betonilaatta oli polttanut otsalohkoni verille asti. Itkuhan siinä tuli, mutta kukaan ei kuollut, eikä luita murtunut. Arpi jäi muistoksi.
7-vuotiaana koitti ensimmäinen koulupäivä. Innosta puhkuen, uudet purkkarit jalassa, vaaleanpunainen pelleneule päällä kävelin äitini käsipuolessa kouluun. Oli se kyllä jännittävää! Uusia kavereita ja iso piha missä leikkiä! Tunnin koulussa olon jälkeen, ihmettelin reppu selässä koulun portilla, miksei äitini ole vastassa. Reippaana tyttönä kuitenkin muistin reitin ja päätin kävellä yksin kotiin. Matka oli hieman pitkä ja autoteitäkin oli ylitettävänä, mutta onnistuin hyvin. Pääsin perille ehjin nahoin. Äitini löytyi kotoa suuren ihmetyksen kera – Mitä sinä siinä teet? Tulitko yksin? Miksi olet kotona? Pienen keskustelun jälkeen, minulle selvisi että, jos opettaja sanoo ”saa mennä”, se ei tarkoita kotiinlähtemistä, vaan välituntia! Äitini soitti kouluun, kertoakseen että lapsi on turvallisesti tullut kotiin. Kukaan ei tässäkään tilanteessa kuollut eikä luita murtunut.
Niin, että tästä se kaikki sitten varmaan alkoi. Olen aina ollut sählä. Nyt, aina ja ikuisesti. Mars ja Venus ovat varmasti olleet minulle epäsuotuisessa asennossa kun synnyin. Kaikki ovat tottuneet, että Kridelle sattuu ja tapahtuu. Mutta, kukaan ei tosiaan koskaan ole kuollut (minun toimieni johdosta) ja ihme ja kumma, luita ei tosiaan ole koskaan murtunut.
Jep. Eli ajattelin näin uudenvuoden kunniaksi aloittaa pitämään blogia.. Tosiasia on, että tarvitsin jotain johon purkaa sosiaaliset vieroitusoireeni, koska lupasin itselleni pitäväni facebookittoman tammikuun. Se paikka kun hallitsi elämääni melkoisesti; aamulla herätessäni oli pakko selata, vessassa, kahvitauoilla, kotona, röökillä – You got the point! Nyt kävelen tulisilla hiilillä kuin orpo piru, ja pienen mietinnän jälkeen perustin blogini.
Nimestä voi päätellä yhtä sun toista. Mulla on tapana sählätä. Eräs ystäväni sanoi joskus, että voisin kirjoittaa kirjan sattumuksistani. Joten tässä blogissa kerron hektisestä alämästäni avomiehen ja 2 lapsen kanssa – sekä niitä sattumuksia, joita mulle sattuu tuon tuosta. Toivottavasti viihdyt blogini seurassa!
Tosiaan. Blogia pitäis alkaa kirjoittamaan. Tutustutaan nyt ensin sivuun ja miten sitä muokataan. Kuvausta ja kirjoitusta tulee sitten myöhemmin.
