Torstai, toivoa täynnä.
Tuossa aamulla, kun jonotin mummojen ja pappojen kanssa paikalliseen ruokakauppaan (minä lämpimässä autossa, vanhukset hytisten -10 asteen pakkasessa ovien edessä) radiosta tuli Sannin ”Me ei olla enää me”- kipale ja se sai minut mietteliääksi. Kävin aikalailla 10 minuutissa läpi koko parisuhde-historiani ja tulin iloiseksi. Minulla on kyllä niin hyvä mies!
Voitaisiin hieman kerrata faktoja. Mikäli joku on nähnyt Seth Rogenin ja Katherine Heiglin tähdittämän elokuvan ”Paksuna”, voin suoraan sanoa että nyt tiedätte faktat. Tosin sillä erolla, että esikoinen ei saanut alkuaan kostean baari-illan päätteeksi tuntemattoman seurassa, vaan kyse oli tutusta ihmisestä, ja emme olleet ensimmäistä kertaa ns. ”pappia kyydissä”- mikäli ymmärrätte yskän. Mutta loppu elokuva pitää täysin paikkansa. Raskaaksi tulin, miestä kiinnosti enempi ”äijä”-meininki, sitten hän tajusi tilanteen ja yritti tosissaan, rakastuttiin ja lyötiin hynttyyt yhteen. Mikäli olet miettinyt tämän elokuvan kohdalla, että mahtoivatko he pysyä yhdessä, niin voin kertoa että mahtoivat! Tuli toinenkin lapsi ja kohta on 5 vuotta yhteiseloa takana. Kerrankin voin sanoa että, elämäni on kuin elokuvaa.
Mutta niin, takaisin astialle. Pitkiä parisuhteita takana mulla on 3. Jokainen alkanut ihanalla ihastumisella ja rakastumisella ja loppu onkin sitten täyttä paskaa. Kuka löi, kuka potki, kuka kuristi ja kuritti. Kuka halveksi sanallisesti ja ivasi. Kenen kanssa suhde alkoi jo heti valheilla…Olishan noita fraaseja, mutta mua ei huvita miettiä niitä sen enempiä. Jokaiselle tajusin näyttää takavaloja sitten vuosien saatossa, mutta tajusin kuitenkin. Niin, ne suhteet alkoi ”normaalisti” ja kaikki meni pieleen. Jos taas toisaalta mun ja ”Sethin” alulle oltais annettu kertoimet, olisi moni veikannut häviötä, mutta toisin kävi. Voitto tuli kirkkaasti. Ja voittoputki senkun jatkuu.
Ukkoni saattaa katsoa mua kieroon, kun kysyn papereita täyttäessäni kotikuntaani (No hei, on hieman hämäävää kun ensin kysytään postitoimipaikkaa ja sitten kuntaa!) tai kun tosiaan posti tuo mulle turhaa krääsää. Se vastaa mulle aina kun kyselen tyhmiä, kuten ”onko Serbia maa vai kaupunki?”, tai kun kysyn miljoonan kerran että ”mikä se paitsio taas olikaan?” (Enkä mä edelleenkään ymmärrä sitä, mutta silti mä saan käydä katsomassa lätkää ja kannustaa ihan hulluna) Mutta ikinä, I-K-I–N-Ä, se ei ole kättään mua kohtaan nostanut (paitsi vilkuttaessaan töihin lähtiessään) halveksinut, tai ivannut. Okei, heitämme toisillemme sarkastista läppää, mutta sekin on leikkimielistä emmekä koskaan mene henkilökohtaisuuksiin. Se rakastaa mua. Rakastaa tällaista hölmöä ja tyhmää juuri sellaisena kuin mä olen. Se ei yritä muuttaa mua, vaan hyväksyy mun kaikki oikkuni. Me arvostamme toisiamme! Mun mielestä se on aika mahtavaa!
Tärkeintä ei siis ole lähtökohdat, vaan se miten siitä eteenpäin jatketaan ja miten sitä elämää rakennetaan. Lauantaina saamme taas rakentaa keskinäistä parisuhdettamme, kun yllätin mieheni jäkislipuilla ja hommasin lapset yökylään. Mä pääsen taas miettimään sitä paitsiota. Ja mieheni pääsee häpeämään avokkiaan;
”MITÄ, mistä muka jäähy tuli? PUUSILMÄ TUOMARI…NUIJANUIJANUI……..
– SHHHHHHHHhhhhhhh Kultaseni, tuomari nosti kätensä paitsion merkiksi, kukaan ei saanut jäähyä”
-Kride-
